Herkkyys on avoimuutta, empatiakykyä, haavoittuvaisuutta. Herkkyys on omille ja muiden aallonpituuksille altistumista. Se on läsnäoloa ilman suojamuureja tai oletuksia, antautumista alttiiksi vaikuttumiselle ja jopa muutokselle. Osoittamalla herkkyyttä, osoitat ja herätät samalla luottamusta. Kultivoimalla herkkyyttä voit vahvistaa ihmissuhteitasi, sillä antamalla itsestäsi myös toinen osapuoli uskaltaa antaa itsestään.
Läsnäolo, empatiakyky, ihmissuhteiden vahvistaminen, luottamus, avoimuus – kaikki positiivisen mielleyhtymän omaavia sanoja. Miksi niihin johtavalla herkkyydellä on kuitenkin negatiivinen kaiku? Herkäksi leimattua ihmistä saatetaan pitää jotenkin rikkinäisenä, helposti hajoavana, ärsyttävänä tai sellaisena, jonka läheisyydessä tulee toimia tavallista varovaisemmin.
Herkkyyden ei tulisi olla terminä eräänlainen karttakeppi, jolla näpäytetään tunteita osoittavaa henkilöä sormille. Ikään kuin herkkä henkilö olisi jollakin tavalla heikompi, vaikka todellisuudessa tilanne on päinvastoin: Herkkyys ja sen osoittaminen vaatii hurjan määrän rohkeutta.
Miksi herkkyyden osoittaminen on niin vaikeaa?
Herkkyyden ja tunteiden ilmaiseminen on länsimaisessa kulttuurissa pääasiallisesti leimattu häpeälliseksi. Herkkis on heikompi, tunteilija, tuuliviiri. Haavoittuvuuden osoittamisesta on tullut häpeällistä. Vähän samoin kuin kadulla kompastuessaan tarkistaa ensin, ettei vain kukaan nähnyt. Sen sijaan yksilökeskeistä suorittavaa pärjäämistä ihannoidaan. Tulisi olla itsenäinen, vahva, rohkea, murtumaton, pärjäävä ja kestää kaikki huojumatta, yksin.
Rohkeiden ja itsevarmojen, karismaattisten ja ulospäin suuntautuneiden ihmisten ihannointi luo kulttuurin, jossa herkkyydestä ja haavoittuvaisuudesta tulee taakka. Herkät ihmiset jäävät helposti pimentoon, jalkoihin ja vähemmälle huomiolle. Heidän toimintatapojaan pidetään liian hitaina, tarpeettoman syvällisinä tai muuten vaan heikompiarvoisina. Valitettavan usein kovaäänisin voittaa.
Herkkyyttä ilmaiseva ihminen onkin pienestä pitäen helppo maalitaulu vähättelylle ja jopa kiusaamiselle. On helppoa pönkittää omaa itsetuntoaan vähättelemällä muita ja vastaan taistelematon henkilö on tähän oiva väline. Sen sijaan oman haavoittuvuuden ja herkkyyden hyväksyminen tai jopa ilmaiseminen, huh, se vasta vaatiikin rohkeutta.
Tunteiden kieltäminen ja niiden vähättely on suojamekanismi. Jos ei myönnä loukkaantuvansa, niin ei loukkaannu. Tai ainakin sitä voi yrittää uskotella itselleen, miettien sitten vanhemmalla iällä, että johan nyt on kumma kun ahdistaa. Jos pyrit turruttamaan ”epämukavat” tunteet, turrutat myös mukavat tunteet. Tunteet tulevat yhdessä paketissa, kaikki tai ei mitään. Ota tai jätä.
Ollaan sitä ennenkin pärjätty. Ei tartte auttaa. Suomalainen sisu. Läpi harmaan kiven.
Loppujen lopuksi ihminen hakee kontakia ja yhteydessä olemisen kokemuksia. Lähes jokainen ihminen kokee tarvetta kuulua johonkin, olla osa jotakin, kohdata toisia ja kokea yhteyden tunnetta muihin. Kun tämän perustarpeen ilmaisemisen päälle asetetaan häpeää, ollaan jo kilometrikaupalla väärällä polulla. Ja tätä polkua on kuljettu sukupolvien ajan. Häpeän vuori on suunnattoman kokoinen!
Häpeää voidaan ajatella yksin ulkopuolelle jäämisen pelkona. Entä jos näytän itsestäni tämän puolen? Olenko edelleen tarpeeksi arvokas siihen, että muut haluavat olla kanssani kontaktissa? Olenko tarpeeksi arvokas, että minuun oltaisiin yhteydessä?
Häpeä on universaali, äärimmäisen rajoittava tunne. Jokaisella on varmasti kokemuksia häpeästä: Yksin laulaminen ala-asteella, teini-iän ekat treffikokemukset, mokaaminen työyhteisössä tai kaveriporukassa. Tai vaikka aivan arkipäiväinen kaupassa käyminen ja ennalta suunniteltu repliikki asiakaspalvelijalle, jonka lopulta aina mokaa.
Mokaamisen ja häpeän tuntemisen pelko ovat lamauttavia jo verrattain pienissäkin asioissa, sillä häpeän tunne menee suoraan identitettiin. Kyse ei ole vain nolosta tilanteesta pikaruokalassa tai väliaikaisesta hetkestä työttämänä. Auki kirjoitettuna ”Olenko arvokas ihmisenä jos en osaa tilata Hesen kassalla oikein?” tai ”Haluaako kukaan olla enää ystäväni jos joudun työttömäksi?” kuulostavat kohtuuttomilta. Mutta sisällä pidetyn häpeän ja pelon myllätessä absurditkin asiat muuttuvat todeksi.
Katastrofiajattelun sijasta olisi miellyttävää joskus päästä tilanteeseen, jossa voisi ajatella esimerkiksi seuraavasti:
”Olen arvokas juuri sellaisena kuin olen”
”Minulla on oikeus tuntea olevani hyvä”
”Minä olen tärkeä ilman suorituksiakin”
Mitä herkkyyttä hyväksymällä ja osoittamalla voi saavuttaa
Antamalla tilaa omalle herkkyydellesi, annat myös tilaa mielikuvitukselle, intuitiolle, empatiakyvylle ja luovuudelle. Hyväksymällä herkkyytesi annat myös enemmän merkitystä ihmisille, joihin olet yhteydessä. Tämä taas lisää yhteyden, yhteenkuuluvuuden, luottamuksen ja turvallisuuden tunteita. Lisääntynyt turvallisuuden tunne vähentää ahdistusta ja vahvistaa tyytyväisyyden tunnetta.
Hyötyjen listaa voisi jatkaa todennäköisesti loputtomiin. Jokaiselle on olemassa vielä henkilökohtainen lista turvallisuuden tunteen lisääntymisesetä aiheutuvia positiivisia vaikutuksia. Mitä jos et enää pelkäisi yksin jäämistä? Entä jos et kokisi tarvetta piilotella jotakin puolta itsestäsi? Entä jos ei tarvitsisi hävetä itseään?
Herkkyys on kaksipuolinen kolikko. Hyväksymällä herkkyyttä itsessäsi saavutat edellä mainittuja äärimmäisen tärkeitä positiivisia asioita. Toisella puolella ovat ne vaikeammat, synkät tunteet, kipu, suru, pettymys, pelko. Samoin kuin tunteiden kanssa, haavoittuvuuden kanssa on hyväksyttävä toinen puoli saadakseen toisen puolen.
Toisin sanoen, haavoittuvuuden ilmaiseminen synnyttää iloa ja pelon hyväksyminen luottamusta.
Herkkyyden ilmaisemisen voi lisäksi nähdä tapana näyttää maailmalle että ”Hei, tällainen mä olen, ota tai jätä!” Tällaista voidaan kutsua esimerkiksi radikaaliksi herkkyydeksi (radical softness), jonka tarkoituksena on tuoda esille tunne-elämän ilmaisua arkielämän tilanteissa, positiivisessa valossa. Tällä tavoin murretaan pala palalta sukupolvien ajan kertynyttä häpeää tunteiden ilmaisun ja herkkyyden osoittamisen päältä.
”Radical softness is the idea that sharing your emotions is a political move and a tactic against a society which prioritizes a lack of emotions”
– Lora Mathis
Mistä lähteä liikkeelle
Tämä blogaus, joka lähti liikkeelle päälle puoli vuotta sitten herkkyyden hyväksymisen ajatuksesta, paisui odottamattomiin mittasuhteisiin. Olen matkan aikana vaihtanut mielipiteitäni ja sukeltanut syvemmälle aiheisiin, joita tämä ”lopullinen” versio käsittelee. Tästä pohdinnasta todennäköisesti seuraa lisää häpeää ja haavoittuvaisuutta käsitteleviä blogauksia.
Tulin myös huomaamaan, että herkkyyden ja haavoittuvuuden hyväksyminen on jatkuva prosessi. Sitä on toteutettava päivästä toiseen, aloittaen pienistä asioista. Toisto on ainoa tapa muuttaa syvällä istuvia asenteita, joten tässä muutamia toistamisen mahdollisuuksia:
- Sano ajatuksiasi ääneen, tee itsesi näkyväksi.
- Ole rehellinen siitä mitä haluat ja mitä et halua.
- Älä pidä toista jalkaa ovesta ulkona.
- Ole kiitollinen siitä mitä sinulla on.
- Hyväksy että et ole täydellinen.
- Uskalla innostua ihan tavallisista ja arkipäiväisistä asioista.
Rohkeutta itseilmaisuun!
-MK
—
Kirjoittaja on improvisaatiovalmentaja Markus Kaustell. Markus fasilitoi improvisaatiovalmennuksia yrityksille ja yhteisöille sekä Suomessa että kansainvälisesti.